minä osaan jo!

Sunnuntaina täällä oli talvikarnevaalit. Joo, tosi talvi. Mutta Hilma pääsi ponin selkään, ja Aaron muuten vain temppuilemaan.

Mistä muuten kumpuaa lasten pohjaton itseluottamus? Juttelin Hilmalle ponijonossa, että onkos kivaa, kun pääsee taas harjoittelemaan ratsastusta. Hilma katsoi mua kulmiaan kohottaen: "äiti, ei minun tarvitse enää harjoitella, kun minä osaan jo! Minä olen jo kerran ratsastanut".

Aaronistakin on tulossa iso poika. Ensimmäiset rautahampaat ovat puhkeamassa taakse. Kaikkialle se ylettyy, ja osaa varmasti enemmän asioita kuin tiedänkään. Ja oli maailman onnellisin poika, kun sai rannekellon! (Voitin Lentsikat-palkinnon jostain kilpailusta, ja mukana tuli Dusty-rannekello). "Minun haaveeni toteutui – minä sain oman rannekellon! Äiti, olenko minä jo tarpeeksi vanha saamaan oman rannekellon?!". Ja heti opportunistina yritti: "Äiti, tiedätkö, mikä minun toinen haaveeni on? Oma puhelin..." No, puhelinta Aaron saa vielä tovin odottaa. Kello on kotona koko ajan ranteessa, mutta päiväkotiin Aaron ei ole sitä vielä halunnut.