kevätkuulumisia ja pari kuvaa

Kevät sieltä sitten tuli. Kukat versovat pihalla ja tirpat sirkuttelevat. Mekin aloitimme fillarikauden muutama päivä sitten kaivamalla lasten pyörät varastosta. Aaronilta nappasimme apupyörät pois, ja hirveä huutohan siitä tuli. Ei auttanut huuto, appareita ei enää takaisin laitettu. Sen päivän pyöräreissu oli enemmän tai vähemmän epätoivoa täynnä, kun pikkuherra huusi ja parkui, mutta kas kummaa: Eilen se pyöräily sujui jo paljon paremmin. Päättäväisesti Aaron nousi pyörän selkään, polkaisi vauhtia ja hups vain pyöräili. Ja mikä riemu, kun se onnistui! Sellainen ilo ja onnistumisen tunne ja mahtava hymy :) Aivan parasta. Kyllä Tuukka vielä juoksi vierellä ja välillä varmisti, mutta meni Aaron ihan yksinkin. Hilmakin haaveilee pyörästä polkimilla, kun tällä hetkellä käytössä on vielä potkupyörä. Synttärilahjaksi olemme sellaisen luvanneet.

Tässä pari kuvaa talven hiihdoista (joo, kaksi kertaa suksilla peräti), lumiukosta ja muusta.

Aaron hiihtää

Hilman tyylinäyte

Merirosvolumiukko. Papukaija olkapäällä.

Saunapuhdas poika

Hilma tykkää friteeratuista kanapaloista. Huomaako sen ilmeestä?

Hilma on laittanut ihan itse kampauksen

Jesssss! Vihdoinkin!

 Hilma ja potkupyörä

Supersankarikerho

Sankareiden nimet ovat Kissabatman ja Supersankari Kourallinen

minä osaan jo!

Sunnuntaina täällä oli talvikarnevaalit. Joo, tosi talvi. Mutta Hilma pääsi ponin selkään, ja Aaron muuten vain temppuilemaan.

Mistä muuten kumpuaa lasten pohjaton itseluottamus? Juttelin Hilmalle ponijonossa, että onkos kivaa, kun pääsee taas harjoittelemaan ratsastusta. Hilma katsoi mua kulmiaan kohottaen: "äiti, ei minun tarvitse enää harjoitella, kun minä osaan jo! Minä olen jo kerran ratsastanut".

Aaronistakin on tulossa iso poika. Ensimmäiset rautahampaat ovat puhkeamassa taakse. Kaikkialle se ylettyy, ja osaa varmasti enemmän asioita kuin tiedänkään. Ja oli maailman onnellisin poika, kun sai rannekellon! (Voitin Lentsikat-palkinnon jostain kilpailusta, ja mukana tuli Dusty-rannekello). "Minun haaveeni toteutui – minä sain oman rannekellon! Äiti, olenko minä jo tarpeeksi vanha saamaan oman rannekellon?!". Ja heti opportunistina yritti: "Äiti, tiedätkö, mikä minun toinen haaveeni on? Oma puhelin..." No, puhelinta Aaron saa vielä tovin odottaa. Kello on kotona koko ajan ranteessa, mutta päiväkotiin Aaron ei ole sitä vielä halunnut.

minne se helmikuu hujahti?

Tänä talvena ei sitten paljon hiihdelty. Luistimillekin ehdittiin vain kaksi kertaa. Päiväkodissa nämä onneksi käyvät myös luistelemassa jäähallissa.

Hiihtolomakin lapsilla oli toissaviikolla. Alkuviikon he löffäsivät isin kanssa kotona, ja loppuviikon nauttivat mummin täysihoidosta. Perjantaina haimme muksut, ja jatkoimme matkaa vielä mumuskan luo.

Ensimmäinen antibiootiton korvatulehduskin tuli testattua. Lomaviikolla perjantai–lauantai-välisenä yönä oli Hilmalla suuri parku. Ensin neiti ei myöntänyt, että mihinkään sattuisi, tai mikään harmittaisi. Aikansa itkeskeltyään myönsi, että korvahan se. Oikea korva. Mutta että lääkettä. "EI LÄÄKETTÄÄÄÄÄÄ!" Hetken huudettuaan Hilma sanoi hiljaa anoen: "anna äiti väkisin lääkettä". Ja otti sitten ihan nätisit Pamol Äffän suuhun, ja sainpa laitettua puuduttavia korvatippojakin.

Lauantaina soitin päivystykseen, ja hetken neuvottelun jälkeen päätimme jäädä seuraamaan tilannetta. Eikä Hilma sen jälkeen korvaa enää valitellut. Sairaanhoitajan ohjeiden mukaan annoin kuitenkin särkylääkettä vielä koko lauantain ja sunnuntain. Tiistaina kävimme sitten vielä varuilta näyttämässä korvaa lääkärissä, eikä siellä enää ollut varsinaista tulehdusta, vaikka korva yhä punotti ja tärykalvo ei toiminut vielä niin kuin pitäisi. Mutta paranemaan päin oli jo.

Tämä viikonloppu on mennyt sosiaalisissa merkeissä. Eilen kävimme juhlistamassa kaverin lasten synttäreitä, ja tänään Maria-serkun synttäriä. Lisäksi vielä kyläilimme toisten ystävien luona illalla. Oli muuten aika naatteja lapsia, kun illalla kotiin päästiin.